Transpäiväkirja osa 1 - kulunut vuosi

Koska hetki on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen päivitellyt kuulumisiani liittyen transmatkaani, ajattelin että nyt voisi olla hyvä hetki kirjoitella siitä, miten ensimmäinen vuosi transnaisena on sujunut. Aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että kohta on minun ensimmäisen transpolitapaamiseni ajankohta, joten ihan itsellekin hyvä selkiyttää ajatuksia kirjoittamisen muodossa.

Kuten aiemmasta postauksestani voi lukea, olen jo pitkään jollain tasolla tiennyt olevani trans. Asia kulutti minua henkisesti todella paljon, koska jouduin salaamaan oman häpeäni itsestäni ja esittämään roolia, johon en todellakaan sopinut. Tämä lähti kuitenkin purkautumaan viime vuoden lopussa, lähellä omaa syntymäpäivääni.

Vuosi sitten syksyllä lähdin hakemaan apua julkisen terveydenhuollon kautta omaan työuupumukseeni sekä mielenterveydenhaasteisiini. Olin jo pidemmän aikaa ollut todella syvissä vesissä. Aloin myös jo varovasti syvällä mielessäni pohtia sitä, että voisinko kuitenkin olla trans. Pääsinkin yllättävän nopeasti avun piiriin ja sain mielialalääkkeiden lisäksi mahdollisuuden käydä lyhytterapiassa keskustelemassa. Tämä terapiakontakti osoittautui todella tärkeäksi, sillä ilman sitä mieleni olisi tuskin ollut valmis kohtaamaan oman transnaiseuteni. Itselleni sattui vieläpä todella hyvä terapeutti, jonka kanssa kemiat nappasivat todella hyvin.

Terapia vaikutti suoraan siihen, että aloin vihdoin avaamaan niitä asioita itselleni, joita olin piilotellut niin pitkään. Viimeinen silaus tähän olikin sitten se, että muutamien terapiakäyntien jälkeen näin unen. Uni oli hyvin poikkeuksellinen. Olin nähnyt lukuisia kertoja aiemmin unia siitä, että muutun naiseksi. En kuitenkaan koskaan ennen ollut nähnyt unta siitä, että olin transnainen. Katsoin unessa itseäni enemmän ulkopuolisen silmin ja muistan unessa olleeni todella hämmentynyt siitä, että se osoitti minun olevan oikeasti trans. Kun sitten heräsin jäin pohtimaan asiaa, ja vaikka minua pelotti, koska olin piilotellut asiaa niin kauan, olin myös samalla varovaisen innostunut. Voisinko vihdoin päästä eroon hirveästä paineesta ja häpeästä itseeni liittyen? Pelot liittyivät siihen, miten ihmiset ympärilläni ottaisivat minut transnaisena vastaan. Eniten pelkäsin sitä, miten elämänkumppanini suhtautuisi tietoon, sillä hänestä oli tullut yhdessä olomme aikana minulle tärkein ja rakkain ihminen, jonka kanssa olin koskaan ollut yhdessä. Tiesin, että hän myös olisi ensimmäinen ihminen, jolle halusin puhua tästä asiasta.

Pari päivää sulattelin asiaa, ja koin suuren paineen kasvavan sisälläni. Halusin puhua ja keskustella asiasta, mutta rakkaan ihmisen menettämisen pelko oli myös todella suuri. Lopulta otin asian puheeksi paikassa, joka on suomalaisille ehkä se klassisin paikka syvällisiin keskusteluihin, eli saunassa. Siellä sain vihdoin varovaisesti ulos itsestäni puhetta liittyen näkemääni uneen ja siihen ajatukseen, että olenkin transnainen. Kumppanini reaktio oli ehkä paras mahdollinen mitä se voi olla näin ison asian äärellä. Hän katsoi minua silmiin, ja kertoi että olen hänelle rakas, oli sukupuoleni sitten mikä vain. Tämä vei suurimman taakan minulta. Jouduimme toki vielä käymään pitkiä jatkokeskusteluita asiasta, ja totta kai se vaati myös sulattelua kumppanini puolesta, mutta jo muutamassa viikossa tuntui, siltä että olimme taas täysin samalla aaltopituudella.

Seuraavaksi puhuin asioista muiden läheisteni kanssa, tosin vielä vähän pehmentäen asiaa. Heille esitin asian niin, että pohdin omaa sukupuoli-identiteettiäni, mutta oikeasti kyllä koko ajan tiesin täysin varmaksi, että nainenhan minä olen. Terapiassa kävin myös asiaa läpi, mikä auttoi myös todella paljon jäsentelemään omia ajatuksiani liittyen siihen mitä kaapista ulos tuleminen tuo elämääni.

Tässä vaiheessa oltiin jo joulukuussa 23. Olin jo avoimesti oma itseni lähipiirilleni, ja aloin myös saman tien pukeutua kotona feminiinisemmin, ja kävin myös erään ystäväni kanssa ostamassa ensimmäistä kertaa itselleni omia naistenvaatteita. Osallistuin myös paikallisen järjestön sukupuolenmoninaisuusryhmään, joka mahdollisti vertaistukea, ja taisinpa myös samoihin aikoihin puhua asiasta mastodonissa. Sivuhuomautuksen on muuten todettava, miten turvallinen sosiaalisen median muoto mastodon itselleni on, kun siellä pystyin asiasta todella pikaisesti puhumaan. Sain siellä myös jopa enemmän vertaistukea kuin tuon paikallisjärjestön kautta.

Lähipiirini ja ystäväni ottivat asian todella hyvin kaiken kaikkiaan vastaan. Ainoa henkilö, jolta tuli vähän ihmetystä oli kumppanini isä ja hänen puolisonsa, mutta muuten vastaanotto oli positiivinen, vaikka vaati kaikilta myös sulattelua. Nopeasti myös aloin käyttämään itsestäni Laura nimeä ja LaraMint nimimerkkiä.

Ensimmäisiä kuukausiani transnaisena leimaakin tietynlainen huuma. Olin kuin rakastunut itseeni. Vuosia kestänyt häpeä oli vihdoin poissa, ja sain olla avoimesti oma itseni, ilman että minun tarvitsi esittää yhtään mitään. En vielä tuolloin liikaa alkanut selvittämään transpolilähete asioita tai muutakaan, koska tiesin että se tie tulee olemaan pitkä ja varmasti myös rankka. Sen sijaan fiilistelin naiseuttani, ja keskustelin asiasta paljon läheisteni kanssa, jotta he ymmärtäisivät täysin, kuka olen. Kerroin asiasta myös työyhteisön sisällä joulukuun aikana, mutta vasta alkuvuodesta päädyin kertomaan kaikille asiakkaille asiasta. Noiltakaan tahoilta ei mitään suoraa negatiivista palautetta tullut asiasta, lähinnä joko positiivisia tai neutraaleja reaktioita. Työyhteisö oli ihanan kannustava asiassa.

Keväällä alkoikin tämä alkuhuuma taittumaan ja realiteetit tulla vastaan. Olin silloinkin toki kokenut dysforiaa, mutta keväällä se alkoi nostamaan päätä entistä useammin ja vahvemmin. Aloitin valoimpulssihoidot, jotta pääsisin parrasta eroon, ja aloitin juridisen sukupuolenkorjauksen ja nimenmuutoksen prosessit. Näissä kesti muutamia kuukausia, mutta sain juridisen sukupuolen kevään aikana korjattua, ja uudet henkkarit hommattua. Nimeksi tuli virallisesti Laura ja se helpotti jo monessa asiassa. Koin että ei tarvinnut enää millään lailla elää kaksoisroolia, ja käyttää vanhaa nimeä. Dysforiaa torjuin pukeutumisella ja meikkaamisen opettelulla, minkä lisäksi aloin harjoittamaan myös ääntäni.

Aluksi minua jännitti pitää naistenvaatteitta julkisesti päällä, mutta otin siihen hyvän koeajon, kun kävimme alkukeväästä kumppanini kanssa Tukholmassa. Pukeuduin siellä juuri kuten oikeasti halusin, eli feminiinisesti ja oli minulla myös meikkiä. Aloin myös selvittelemään pääsyä transpolille, mutta se tietenkin oli (kuten olin olettanutkin) melko haastavaa.

Ensinnäkin minun oli todella vaikea ylipäätään saada lähetettä. Keskustelin puhelimessa mielenterveysasioistani vastaavan lääkärin kanssa, ja hän ei suostunut lähetettä kirjoittamaan. Lopulta päädyin varaamaan ajan eri lääkäriltä (edelleen julkisen kautta), ja pääsin sinne lopulta huhtikuussa, koska asiani ei ollut kiireellinen. Ensimmäisen kerran pyysin siis lähetettä tammi-helmikuussa. Onnekseni vastassa oli mukava naislääkäri kohtaamassa minut, ja keskusteltuani hänen kanssaan noin kolme varttia hän kirjoitti lähetteen. Aloin varautua mielessäni 10 kuukauden odotukseen, sillä sellaisia aikoja olin ennakkoon kuullut, että ensi kontaktiin voi mennä. Kesän alussa sain sentään kirjeen, että he ovat Taysissa saaneet lähetteeni ja ennen lokakuuta minulle pitäisi tulla aika ensitapaamiseen. Ja niin muutama viikko sitten sainkin tiedon siitä, että aika on päätetty ja se on syyskuun lopulla. Ei sitten tarvinnutkaan onneksi odottaa ihan sitä 10 kuukautta tähän ensimmäiseen kontaktiin.

Tästä päästäänkin sitten nykyhetkeen. Paljon on vuoden aikana tapahtunut, ja onnekseni voin henkisesti paremmin kuin varmaan ikinä. Oma jaksaminen on vihdoin normaalia, ja iso syy siihen on se, että saan elää vihdoin naisena. Toki dysforiaa on paljon, mutta vastapainona sille on se euforia, kun laitan meikkiä, mieleiset vaatteet ja kuljen kaupungilla vapaasti omana itsenäni, ja mikä tärkeintä, ilman häpeää.

Seuraava postaus transasioista tulee olemaan varmaan sitten kun asiat ovat taas menneet eteenpäin. Ehkä voisin kirjoitella siitä miten ensimmäinen kohtaaminen transpolin kanssa sujuu, riippuen vähän siitä miten se sujuu, ja millaisia tuntoja tai ajatuksia sieltä tulee. Tällä hetkellä se jännittää, mutta yritän pitää asenteeni realistisena, johon on heitetty hieman positiivisuutta päälle.