Transpäiväkirja osa 0 - Historia

En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa. Lähin versio jonkin sortin päiväkirjasta oli puhelimeen asennettu ääninauhuri appi, johon joskus sanelin omia ajatuksia ylös. Jälkikäteen on harmittanut kun ihan ei välttämättä muista kaikkia yksityiskohtia siitä, mitä itselle merkityksellisinä ajanjaksoina on tarkalleen ottaen tapahtunut ja miten olen sen kokenut. Sen takia haluan kirjoitella tänne blogiin hieman omaa transmatkaani ylös. Tämä on kuitenkin merkittävä matka itselleni ja haluan tarvittaessa pystyä palaamaan näihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Tällä kertaa kirjoitan hieman omista taustoistani liittyen omaan feminiinisyyteeni, ja siihen, miten vihdoin annoin itselleni luvan myöntää, että olen trans. En toki kirjoita aivan kaikkia yksityiskohtia elämästäni tarkasti auki, mutta tarpeeksi siihen, että lukija joka ei tunne minua henkilökohtaisesti saa matkasta jotain kiinni.

Lisäksi kontekstina näihin taustoihin on häpeän tunne. Se kahlitsi, kielsi ja rikkoi minut. Häpeä tuli sisälle ulkokautta, muiden ihmisten asenteista, huumorista ja muista sosiaalisista normeista. Tiesin jo hyvin pienenä, että tietyt tuntemukseni ja ajatukseni ovat salaisia, ja että niitä ei saa jakaa muille. Häpeä otti minut niin valtaansa, että häpesin itseäni jopa ollessani itsekseni, vaikka ketään ei ollut paikalla. Kun vain olisin ollut rohkea ja myöntänyt itselleni kuka olen, niin olisin säästynyt paljolta aivan turhalta häpeältä. Siksi toistan sitä läpi tässä muistelotekstissä, koska se on niin perustavanlaatuinen tunne jonka kanssa olen joutunut selviytymään. Kirjaimellisesti, sillä se on melkein vienyt minulta useaan kertaan hengen.

Ensimmäinen muistoni liittyen siihen, että en ehkä olekaan normaali cis-poika, linkittyy itselläni vahvasti alkuperäiseen lapsuudenkotiini, joka sijaitsi pienellä paikkakunnalla Itä-Suomessa. Asuin siellä elämäni ensimmäiset viisi vuotta, minkä jälkeen koitti muutto uuteen kotiin toiselle paikkakunnalle, vielä pienempään maalaiskuntaan. Tämä muutto on siitä kuitenkin hyödyllinen, että minun on hyvin helppo ajoittaa omia varhaisimpia muistoja, kun ne liittyvät konkreettisesti niin erilaiseen paikkaan. Olin kaksi- tai kolmevuotias, kun olin pyytänyt äidiltäni, että saan laittaa mekon päälle. Se oli vaaleanpunainen ballerina mekko. Paula-tätini oli lakannut kynteni ja laittanut hiukseni pienelle nutturalle. Minusta on myös valokuva tämä asu päällä,  ja olen siinä niin innoissani, että oikein tärisen. Muistan myös hämärästi että pidin siitä, miltä lakatut kynnet tuntuivat.

Seuraavat muistot ovat hieman hajanaisempia. Olimme muuttaneet jo tuohon pienempään maalaiskuntaan, mutta en ole varma minkä ikäinen olen tarkalleen ollut tämän muiston aikana. Jotain viiden ikävuoden ja oman koulun alkamisen väliltä. Muistan leikkineeni siskon korurasian ääressä, ottaneeni sieltä koruja, laittaneeni niitä ylleni ja kuvitellut että paikalle tulee noita, joka maagisesti muuttaa minut tytöksi. Leikin tätä leikkiä itsekseni salaa muulta perheeltä, koska olin jo sisäistänyt yhteiskunnan luomat odotukset sukupuolesta, ja jotenkin tiesin, että tämä on asia mistä ei saa muille kertoa ja että sitä pitää jotenkin hävetä (tästä se on alkanut). Sen sijaan leikin itsekseni tätä ja nautin leikistä todella paljon.

Ala-asteella en omaa sukupuoltani tietoisesti kyseenalaistanut muuten. Jälkikäteen ajatellen minulla oli todella suuria ongelmia sopeutua poikien seuraan ja oikeastaan olisin halunnut ennemmin olla tyttöjen kanssa.  Katselin paljon tyttöporukoita ja ihmettelin miksi en voisi heidän kanssaan leikkiä. Tämä myös osaltaan aiheutti yksinäisyyttä, ja olin helppo kiusaamisen kohde. En enää leikkinyt leikkejä joissa muutun tytöksi, vaan yritin olla ”normaali” ja sopeutua kouluun parhaani mukaan.

Ala-asteeni vaihtui siirtyessäni neljänneltä luokalta viidennelle, ja aiheutti sen, että minun piti sopeutua entistä suurempiin ryhmiin, ja yrittää olla yksi pojista. Tämä oli haastavaa, mikä näkyi sitten yhä pahenevana ulkopuolisuuden tunteena. Yläasteelle siirtyessä ja murrosiän alkaessa nämä haasteet eskaloituivat entisestään. Oma keho totta kai alkoi muuttua siihen vielä lisäksi. Tällöin aloin tietoisesti ensimmäistä kertaa salaa mielessäni toivomaan, että voisin muuttua tytöksi. Rukoilin ja toivoin, mutta tähän ei tietenkään mitään maagista nappulaa ollut. Sen sijaan tyydyin kokeilemaan salaa tyttöjen vaatteita ja vaikka koin sisäistettyä häpeää asiasta paljon (miksi en voi olla kuten muut) niin nämä vaatteet tuntuivat paljon enemmän omilta kuin poikien vaatteet. Huomasin myös, että en katso tyttöjä samalla tavalla kuin muut pojat. Minä halusin pukeutua kuten he, ja katsoinkin heitä kadehtien.

Yläasteella onneksi pääsin myös lähemmin ystävystymään tyttöjen kanssa, ja kaveriporukka sitä myöten sekoittuikin hieman. Tyttöjen kanssa itselläni oli paljon parempi olla. Yläasteella pitkään jatkunut kiusaaminen, ahdistus omasta kehostani, ja häpeämiseen kuluva energiahukka saivat aikaan sen, että sairastuin myös masennukseen, joka onkin sitten kulkenut pitkin poikin elämääni mukana. Aihe on kuitenkin ehkä sellainen, että saatan sitä käsitellä joskus omassa postauksessaan, tai sitten en ollenkaan, mutta mielestäni on tärkeää se mainita tässä sellaisena sivuhuomiona.

Vielä toinen pieni tangentti. Pelasin myös paljon videopelejä, ja olisin halunnut aina mahdollisuuksien mukaan pelata naishahmolla, mutta tässä olin usein myös oman itseni pahin vihollinen. Minua pelotti että jään jollain tapaa kiinni jos pelaan roolipelejä tai simssiä naishahmoilla, ja siksi usein valitsin aivan päinvastaisia hahmoja. Kun tulin vanhemmaksi, uskalsin pikkuhiljaa alkaa luomaan myös naishahmoja ja tunnustella omaa feminiinistä puolta sitä kautta. Mutta esimerkiksi juuri yläasteen aikaan en vain millään uskaltanut pelata itseluomallani naishahmolla, koska tämä(kin) aiheutti kiinni jäämisen pelon myötä häpeää. Sangen vainoharhaista, sillä eipä ikinä ole tullut vastaan tilannetta, jossa ketään olisi oikeasti kiinnostanut millaisella hahmolla pelaan, muuten kuin vaan positiivisessa mielessä.

Yläasteen jälkeen siirryin lukioon, aloin sen loppupuolella seurustella ja muutin Jyväskylään tyttöystävän perässä. Tästä alkoi oma aikuistumiseni ja melko vauhdikas vaihe elämässäni. Ehkä näin transnäkökulmasta tuota ajanjaksoa katsellen esiin nousee se, miten paljon kulutin energiaa siihen, että en varmasti paljastanut kenellekkään, että en ollut mitään muuta kuin normaali cis-heteromies. Sisäisesti koin kuitenkin vain hirveää painetta siitä, että olen vääränlainen, ja haaveilin todella paljon , että olisi jokin maaginen keino muuttua naiseksi. Parisuhteissani raotin tätä ajatusmaailmaa ehkä hiukan, mutta pistin sen lähinnä sen piikkiin, että tämä on vain tällainen pelkkä fantasia, en suinkaan trans ole todellakaan. Parisuhteita tuli ja meni, samoin mielialan kanssa oli haasteita tasaisin väliajoin. Sain kuitenkin samalla suoritettua kouluja, päädyin sosiaalialalle, jossa sopeuduin helposti naisvaltaisiin opiskelija- sekä työporukoihin, ja lopulta valmistuin sosionomiksi, löysin upean elämänkumppanin, ja perustin oman yritykseni.

Kaikki muu elämässä meni loppujen lopuksi kohdilleen, mutta sama häpeä ja paine esittää jotain mitä en ole, pysyi mukana. Kun vihdoin 2023 löysin itseni taas kierteessä, jossa mieliala alkoi heittää kuperkeikkaa ja masennus puski voimalla takaisin, päätin että nyt on aika lähteä enemmän selvittämään, että mistä tämä kipuilu oikein johtuu. Päädyinkin julkisen puolen kautta lyhytterapiaan, ja se oikeastaan antoi vihdoin mielelleni rauhan käsitellä tätä asiaa jonka olin niin kauan kieltänyt. Kysymys ”olenko minä trans” pyöri mielessäni alitajuntaisesti paljon tuon syksyn aikana. Terapiassa en suoraan ensimmäisillä kerroilla käsitellyt tätä asiaa, mutta se antoi mielelleni luvan alkaa avaamaan asioita itselleni. Raottamaan tuota kieltämisen verhoa joka mielessäni oli ollut niin kovin pitkään, yli 30-vuotta.

Onneksi alitajuntani osaa vääntää välillä asioita rautalangasta. Olin nähnyt usein unia, joissa olen muuttunut maagisesti naiseksi, mutta terapian alettua, näin ensimmäistä kertaa unta, että olin transnainen. Ja se tuntui samaan aikaan pelottavalta, että myös niin oikealta. Mutustelin asiaa itsekseni pari päivää, avauduin viimein avopuolisolleni asiasta ja sitten keskustelin vielä terapeuttini kanssa. Tästä alkoi padot vihdoin murtumaan ja joulukuu menikin itselläni ihanassa huumassa, aivan kuin olisin rakastunut itseeni. Vihdoin sain olla oma itseni, kerroin asiasta läheisilleni ja nautin olostani. Aloin kokemaan toki myös dysforiaa, mutta tuolloin joulukuussa sain lähinnä euforian kokemuksia, kun aikaa ja energiaa häpeän sietämiseen sekä itsensä kieltämiseen ei tarvinnut enää mennyt. Matkani Laurana oli alkanut.