Ratchet & Clank Tools of Destruction (ja Quest for Booty)

Muistan lukioaikoina ystäväni pelanneen R&C-pelejä ja tykänneen niistä kovasti. Lainasin häneltä PS3:lle julkaistun uuden trilogian avausosan, Tools of Destructionin ja vaikka se oli erinomainen peli, en vain jaksanut pelata sitä edes loppuun asti. Myöhemmin aikuisiällä olen sitten pelannut noita uudempia R&C -pelejä, mutta näitä vanhempia en sitten juuri yhtään. Nyt kuitenkin kun sain PS3:n taas hankittua kotiin, niin päätin alkaa täyttämään aukkoa sivistyksessäni näiden pelien suhteen.

Otinkin itselleni pienen haasteen ja päädyin aloittamaan vuosien tauon jälkeen Tools of Destructionin. Peli veikin minut mennessään ja pelasin sen hyvin tiiviissä ajassa läpi. Kyseessä oli myös todella nostalginen kokemus, varsinkin pelin ensimmäinen kenttä on jäänyt vahvasti mieleen lukioajoilta. Pelasin myös heti perään tuon pelin jatko-osan, Quest for Bootyn, ja koska kyseessä on tiiviimpi, melkein lisäosamainen kokemus, laitan sen arvion tämän kirjoituksen perään. Ajattelinkin pelailla mahdollisimman monta R&C peliä tulevaisuudessa ja sitten kirjoitella kokemuksiani tänne blogiin. Katsotaan miten monta peliä saan hankittua ja pelattua ennen kuin ähky iskee.

Taustaa

Tools of Destruction on jatkoa alkuperäiselle Ratchet & Clank -trilogialle, joka julkaistiin Playstation 2 -konsolille. Trilogia on vahvasti aikansa tuote ollen tasohyppelyä, seikkailua ja toimintaa sisältävä, lapsille suunnattu kokemus, kuten siihen aikaa oli tapana. Muita samankaltaisia pelisarjoja oli esimerkiksi Sly Raccoon ja Jak & Daxter -trilogiat.

R&C pelit on kehittänyt nykyään ehkä paremmin Spider-Man peleistä tuttu Insomniac Games. Kyseisellä pelistudiolla on hyvin pitkä historia Sonyn kanssa, ja pelejä onkin tullut julkaistua todella paljon Sonyn konsoleille. Toki myös yksittäisiä syrjähyppyjä on pitkäaikaisen studion historiaan mahtunut, mutta ennen kaikkea studio tunnetaan Playstation peleistään, ja itseasiassa vuonna 2019 Insomniac liitettiin virallisesti osaksi Sonyn omia pelistudioita. Pohja studion menestykselle pedattiin kuitenkin alkuperäisen R&C-trilogian myötä.

Tools of Destruction julkaistiin syksyllä 2007, ja sai kriitikoilta enimmäkseen suotuisan vastaanoton. Se avaa uuden tulevaisuusteemaisen tarinakaaren ja on myös ensimmäinen Ratchet & Clank -peli joka on julkaistu Playstation 3 -konsolille. Ainakin jenkeissä pelin uutta aikakautta kuvastaa myös lisänimitys R&C Future: Tools of Destruction, mutta täällä koto Suomessa Future sana tipahti pois.

Tarina

Tools of Destructionin tarina alkaa Ratchetin korjaillessa aisaparinsa Clankin kanssa omaa lentävää moottoripyöräänsä. Kapteeni Qwark soittaa ja kertoo, että planeetalle hyökkää kalarotu, joka kulkee humanoideissa roboteissa (jep). R&C lähtevät karkottamaan tunkeutujia vauhdikkaasti ja siitä seikkailu sitten kunnolla alkaa. Kierrokset ovat kovat jo heti alussa ja siitä liikutaan vaan kohti suurempia sfäärejä, totta kai lopulta pelastaen koko universumi. Tarina itsessään ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen tai mieleenpainuva. Se kyllä sisältää visuaalisesti hauskoja sekä värikkäitä hahmoja, mutta tarina itsessään on aika mitäänsanomatonta huttua. Poikkeuksena toki on pelin sisäisen maailman oma huumori, joka parodisoi tuttuja kliseitä vähän kaikesta populaarikulttuurista, ja näille tuli naurettua usein ihan ääneen. Harmi vaan, että oma päätarina sortuu yhtälailla kliseisiin, joista se tekee parodiaa.

Mielenkiintoisin osuus tarinassa on galaksin historiaa käsittelevä osuus. Ratchet on tiettävästi ainut elossa oleva Lombax -rodun edustaja, mutta peli antaa uutta tietoa siitä, miksi Lombaxit aikanaan katosivat kerralla, ja miksi Ratchet itse on vielä olemassa. Mielenkiintoista on myös se, miten pelissä käsitellään Ratchetin ja Clankin suhdetta, ja eriäviä intressejä, jolla pedataan myös pelisarjan tulevia osia. Pelin lopuksihan Clank katoaa, mikä jättää Ratchetin yksin, mikä on ilmeisesti hyvin poikkeava tilanne pelisarjassa. Varmaksi en osaa tätä sanoa, koska en ole alkuperäistä trilogiaa (vielä) pelannut, mutta kovasti tämä nyt vaikutti isolta asialta. Myöskin muuten aika tylsässä juonessa tämä oli ihan koskettava ja jännittävä elementti.

Mörssärit ja pulmat

Juonta tärkeämpi osuus pelissä oli itselleni tietenkin pelatavuus ja se maailma. Erilaisia planeettoja koetaan, omine hauskoine haasteineen ja otuksineen. ToD on hyvin räisinkintäpainotteinen peli. Tasohyppely on toissijaista, ja painopiste onkin erilaisilla hauskoilla aseilla. Itse päädyin järjestelmällisesti kehittämään jokaisen aseen tappiin asti, ennen kuin siirryin käyttämään seuraavaa asetta. Aseita siis toki pystyy vaihtamaan helposti ihan lennosta, mutta koin helpoimmaksi kehittää näitä aseita keskittymällä aina yhteen kerrallaan. Se ei kuitenkaan kannattanut. Hämmentävää kyllä osa aseista muuttui pelin loppuakohden verrattain tehottomiksi, vaikka ne nimenomaan oli kehitetty sekä tasollisesti kokemuspisteiden avulla, että myös kerättävällä materiaalilla huippuunsa. Jotenkin olisin toivonut että lopussa aseet nimenomaan tuntuisivat todella tehokkailta ja saisin vain voimafantasian lailla pistää porukkaa muttereiksi hymyssä suin. Sen sijaan suu mutrulla kärsin loppuvista ammuksista samalla kun yritin pysyä elossa ja vastustajat vain imivät sienien lailla luoteja. Toiminta muuttuikin pelin loppua kohden todella puuduttavaksi ja tylsäksi, mikä on itsessään jo saavutus kun ottaa huomioon miten aseiden seassa on esimerkiksi diskopallo, joka saa kaikki vastustajat joraaman porukalla. Toisaalta sitten lopussa saadaan myös uusia aseita, jotka ovat edes vähän hyödyllisempiä. Ehkä tämä oli pelin tapa saada minut käyttämään aseita monipuolisesti, mutta lähinnä vain harmitti että aseiden kehittämisestä ei ollut mitään hyötyä.

Pelin loppu on pelkkää räiskintää, ilman taukohetkiä pienien pulmien muodossa. Vihollisaaltoja tulee usein areenamaisissa hetkissä peräperään ja sitten niitä joutuu räiskimään melko kyllästyneenä. Pelin alku onkin mielestäni paremmassa tasapainossa sisällön suhteen. Lopussa aseet ovat niin tehottomia että myös haaste nousi melko jyrkkänä käyränä. Vaikka Ratchetin elämänpisteiden määrä nousee pelissä kokoajan, ja myös haarniska kehittyy, niin silti tuntui että vastustajat lopussa saavat muutamalla osumalla Ratchetilta nirrin pois. Turhauttavaa tässäkin suhteessa hahmonkehitys. Tässä vaiheessa sanottakoon vielä, että pelasin siis normaalilla vaikeusasteella. Jotenkin kokemus muistutti kuitenkin huonosti tehtyä haastavampaa vaikeusastetta.

Onneksi peli sisälsi jonkin verran myös pulmanratkaisua ja tasoloikkaa. Erityisesti vaihtelua räiskintään tuo muutamat Clank osuudet, joissa keskitytään menemään jonkin tietyn pulmarykelmän läpi ilman Ratchetin apua. Clankin mukana hallinnoidaan Zoni rodun pieniä lentäviä pirpanoita, jotka pystyvät listimään vastustajia, lennättämään Clankia sekä hidastamaan aikaa. Näitä kohtia ei peliin useaa mahtunut, mutta olivat silti mukavaa vaihtelua. Pulmat itsessään olivat hyvin simppeleitä, ja yllättävän mielikuvituksettomia, mutta aiemmalla kokemuksellani tiesin, että Clank osuudet ovat lähinnä vähän rytmittämässä räiskintäkohtia, eli niiltä ei kannata odottaa liikoja. Jos jotain olisin kaivannut tähän peliin enemmän, niin se olisi ollut tasohyppely. Pelin pienet hyppelykohtaukset ja raiteilla luisuttelu on aika aivot narikkaan hommaa, mikä on sääli koska kauniit ja erikoiset ympäristöt mahdollistaisivat monenlaisia hyppelykohtauksia.

Viimeinen pelillinen osa-alue jonka haluaisin lyhyesti nostaa esiin, on avaruusaluskohtaukset, joissa  on kevyttä ampumista ja lentelyä ennalta määrättyyn suuntaan. Tässä ei kuitenkaan hirveästi haastetta tule, vaan siinä lennellään lähinnä ympyrää ampumisnäppäin pohjassa. Yhdessä pomotaistelussa joutui jopa vähän väistämään mutta muuten nämä kohdat olivat todella tylsiä.

Visuaalisuus pelastaa

Visuaalisesti peli on todella tyylikäs. On mukavaa suunnistaa värikkäillä planeetoilla ja kenttäsuunnittelu on itsessään todella monipuolista. Vaikka kentät eivät ole avoimia, sisältävät ne usein haarautuvia reittejä sekä kaikenlaista kerättävää, kuten kultaisia muttereita, sekä eeppisen aseen piirrustuksia jotka keräämällä aseens a käyttöön. Kultaisten muttereiden kerääminen ei taas hyödytä pelimekaanisesti mitään, niitä käytetään lähinnä hassujen pukujen ostamiseen Ratchetille. Kaikki reitit eivät myöskään ole samantien saavutettavissa, vaan niihin tarvitsee jonkin uuden laitteen, jonka löytää jostain toiselta planeetalta. Siksi planeettojen välillä tuleekin suhailtua ristiin rastiin, mikäli haluaa avata kaiken mahdollisen sisällön.

Musiikki oli pelissä jotenkin todella mitäänsanomaton, mistä olin yllättynyt, sillä ne kokemukset jotka minulla on moderneista R&C -peleistä taas olisi antanut odottaa vahvempaa audiopanostusta musiikin saralta. Ääninäyttely, sekä muu audio puoli on kyllä ehdottomasti kunnossa, aseet kuulostavat hyviltä, taustahahmoilla on paljon hauskoja heittoja joille voi nauraa toiminnan lomassa, ja siis hahmot ylipäätään kuulostavat yhtä hyviltä kuin näyttävät. Kuten jo aluksi mainitsin, hahmojen suunnittelussa visuaalisesti on onnistuttu todella hyvin, ja sisältävät niin erilaisia, mielikuvituksellisia ratkaisuja. Kokonaisuudessa visuaalisuus pelastaa paljon muuten puuduttavasta toiminnasta.

Jälkifiilis

Tools of Destruction on ihan hyvä avaus uudelle sarjalle. Se näyttää komealta, sitä on loppua lukuunottamatta leppoisa pelata ja ääninäyttely sekä hahmot ovat jos nyt ei mielenkiintoisia käsikirjoituksen puolesta niin ainakin mielikuvituksellisen näköisiä. Huumori osuu myös mielestäni ihan kohdilleen, ainakin minua se nauratti usein. Tarina on ihan ookoo tekosyy pelata peliä eteenpäin ja jäi kuitenkin niin jännään kohtaan, että minun oli pakko päästä pelaamaan seuraavaa osaa mahdollisimman pian. Normaalisti olisin kolunnut pelistä ensin kaiken mahdollisen, kerännyt esim. kaikki kultaiset mutterit ja hommannut sen eeppisen aseen piirrustukset, mutta suoraan sanoen peli oli vielä sen verran kömpelö kokonaisuus, että en jaksanut nuohota sitä yhtään enempää. Enemmän tosiaan odotinkin sitä, mihin suuntaan seuraava osa peliä veisi.

Quest for Booty

Lyhyesti vielä tästä jatko-osasta. Kyseessä on siis ainakin nimellisesti jatko-osa, mutta käytännössä se ei hirveästi jatka tarinaa, tai edes oikeastaan tuo mitään uutta tarjolle. Mielenkiintoisinta tässä pelissä oli sen muuttunut dynamiikka, kun Ratchet ei voikaan luottaa enää Clankiin perusasioissa, vaan pitää pärjätä itsekseen. Alun jälkeen pelin mekaniikat ovatkin riisuttu jopa aseista, ja painottuu pulmailuun, tasohyppelyyn sekä jakoavaimella mäiskimiseen. Tämä oli sangen piristävää vaihtelua, varsinkin kun ToD:n loppu oli niin kovin räiskintä painotteinen. Toki tässäkin räiskintää riittää, ja itsessään teemana on avaruuspiraatit, joita edellisessä osassa pyöri myös mukana. Ratchetin motiivina on yrittää jäljittää mihin Clank oikein edellisen pelissä katosi. Tämän eteen ei hirveästi juonessa tapahdu, mutta oli hauskaa pelata vähän erilaisella rytmityksellä tehtyä R&C peliä. Ei tästä kokonaista jatko-osaa saa millään, mutta asennoiduin siihen enemmän lisäosana, mikä teki kokemuksesta mielekkään. Tiivis ja lyhyt kokemushan tämä on, mutta se ei ole mielestäni huono asia. Tasohyppely ja pulmat kokeilevat kevyesti uusia asioita, mutta aseet ovat tismalleen samat kuin edellisessä osassa. Niinpä tämä on tällainen kevyt pieni, piraattiteemainen välipala ennen seuraavaa kunnon osaa, Crack in Timea. Mutta siitä lisää sitten siinä vaiheessa kun sen pelin olen saanut tahkottua läpi.

Viimeksi taisin uhota että laitan jokaisesta pelistä jonkin musiikin joka on erityisesti jäänyt pelatessa mieleen, mutta pakko myöntää että näin kuukausi pelin pelaamisen jälkeen, itselleni ei tule yhtään mitään muistikuvaa pelin melodioista. Ehkä se kertoo itsessään enemmän. Sen verran spoilaan kuitenkin seuraavaa osaa, että siinä on todella hyvä soundtrack, ja sieltä voin sitten jakaa vaikka useammankin mieleenpainuneen kappaleen.