Ni no Kuni II: Revenant Kingdom

Ensimmäisellä Ni no Kuni -pelillä on aina erityinen paikka sydämessäni. Pelasin peliä sellaisena aikana, jolloin oma elämäni oli säpäleinä, ja Ni no Kuni tarjosi ihanan eskapismin mahdollisuuden, taianomaisessa maailmassaan. Pelin tarina, hahmot ja yleinen tunnelma imaisi minut mukaansa ja halusin tehdä pelissä aivan kaiken mahdollisen. Olenkin hankkinut pelin lähes kaikille alustoille, joilla se on tarjolla ja nautin joka kerta sen pariin palamisesta. Tästä näkökulmasta ajatellen jatko-osalla on hurjat paineet onnistua lähes täydellisesti, jotta se voisi nousta mielessäni samaan asemaan kuin ensimmäinen osa. Ja se aiheuttaa pelille hyvin epäreilun alkuasetelman. Olen nyt kuitenkin pelannut Ni no Kuni  II: Revenant Kingdomin läpi kokonaan, ja halusin kirjoitella hieman ajatuksiani liittyen peliin.

Lähtökohta

Ni no Kuni II on Level-5 studion vuonna 2018 julkaisema peli. Level-5 on pitkän linjan japanilainen pelistudio, joka tunnetaan mm. Professor Layton, Inazuma Eleven, Yo-Kai Watch sekä Dark Cloud peleistään. Itselleni Level-5 on tuttu myös Dragon Quest -sarjan kahdeksannesta osasta, jota olen halunnut aina päästä pelaamaan. Siitä tuleekin ehkä vielä myöhemmin tässä blogissa juttua. Joka tapauksessa, Level-5:llä löytyy monipuolisesti kokemusta erilaisista peleistä, aina pulmailusta roolipeleihin ja Pokemin klooneihin. Ensimmäinen Ni no Kuni, Wratch of the White Witch, julkaistiin lännessä 2013 PS3:lle. Peli erottui muista japanilaisista roolipeleistä sillä, että se oli tehty yhteistyönä Studio Ghiblin kanssa. Studio Ghiblin kautta peliin saatiin heidän luottosäveltäjänsä Joe Hisaishi tekemään musiikkia, ja lisäksi Studio Ghibli teki peliin käsinpiirrettyjä välianimaatioita. Yhteistyön myötä myös pelin koko visuaalinen ilme perustui Studio Ghiblin persoonalliselle, alun perin Hayao Miyazakin luomaan tyyliin.

Jatko-osassa Studio Ghibli ei kuitenkaan enää ollut mukana millään tavalla tuotannossa. Pelin välianimaatiot ovat kaikki toteutettu perinteisenä pelimoottorilla luotuina videoina, vaikka tyyli itsessään on edelleen samankaltainen ensimmäisen osan kanssa. Musiikeista vastasi kuitenkin edelleen Joe Hishaishi. Peli julkaistiin alun perin 2018 Playstation 4 konsolille, sekä PC:lle. Myöhemmin peli julkaistiin myös Nintendo Switchille, sekä Xbox One ja Series S/X -konsoleille.

Olen itse omistanut pelin jo ties kuinka pitkään PS4:lle. Ostin pelin muistaakseni Pelaaja-lehden ständiltä Gamexpoilla. Pelasin peliä muutaman tunnin, mutta silloin en oikein ollut vielä valmis tarttumaan siihen kunnolla. Muistan, että minua häiritsi pelin uudistunut taistelumekaniikka, minkä lisäksi tarina jätti vähän valjuksi. Marraskuussa päädyin kuitenkin ostamaan pelin uudemman kerran Nintendo Switchille Prince Editionina, joka sisälti kaikki peliin tulleet lisäosat. Pelasin peliä Switchillä ja tällä kertaa innostuin siitä todella paljon. Valitettavasti Switchin tehot ovat mitä ovat, ja ne eivät oikein riittäneet pyörittämään peliä, varsinkaan avoimella maailman kartalla ruudunpäivitys meni aivan diaesitykseksi. Päätinkin kaivaa PS4-version esiin ja aloittaa peli vielä uudemman kerran PS5:llani. Peli näytti paljon paremmalta, ja pyöri vallanmainiosti, ja huomasinkin uppoutuvani peliin paremmin.

Pelin kulku

Ni no Kuni sisältää kaksi eri maailmaa joiden välillä hypitään tarinan mukaan. Toinen on hyvin normaali maailma joka näyttää vastineelta meidän omastamme, sisältäen teknologiaa, autoja yms. Itse peli kuitenkin sijoittuu suurimmaksi osaksi toiseen, fantasiateemaiseen maailmaan. Magia, hirvöt ja muut fantasiamaailman vakiot tulevat tutuiksi. Ensimmäisessä pelissä näiden kahden maailman välillä liikuttiin enemmänkin, mutta jatko-osa keskittyy tiiviisti fantasiamaailman puolelle. Alussa näemme lyhyen videon, jossa yksi pelattavista hahmoista, Roland, matkustaa auton kyydissä. Häntä puhutellaan presidenttinä. Ympärillä kuitenkin räjähtää, ja Roland ajatautuu samalla uuteen maailmaan, tähän fantasia puoleen ja herää Ding Dong Dellistä, prinssi Evan Pettiwhisker Tildrumin huoneesta. Prinssi hämmästelee Rolandin saapumista paikalle, mutta aikaa siihen hirveästi ole, kun Ding Dong Delliin tehdään vallankaappaus, jonka toteuttajana toimii Evanin edesmenneen isän neuvonantaja. Roland auttaa Evania pakenemaan Ding Dong Dellistä, ja pakomatkan aikana saadaan uusia liittolaisia mukaan. Matkalla Evan ja kumppanit päätyvät sitten siihen lopputulokseen, että antaa Ding Dong Dellin olla kaapattuna, ja perustetaan sen sijaan aivan uusi kuningaskunta, jota Evan alkaa hallitsemaan.  Tämän kuningaskunnan nimeksi tulee Evermoore, mikä on kyllä kovin kaunis nimi. Tästä lähtökohdasta peli sitten itsessään todenteolla käynnistyy. Tarina on kokonaisuudessaan hyvin perinteinen, satumainen tarina, jonka rytmitys onnahtelee aika kovasti.

 Alkuperäisen Ni no Kunin tarina ja hahmot olivat hyvin mieleenpainuvia ja vaikka sekin oli hyvin perinteinen, riitti siinä sydäntä todella paljon. Jatko-osa sijoittuu samaan maailmaan, mutta ensimmäisen pelin tapahtumista on kulunut satoja vuosia. Ehkä lopulta suurin ero kahden tarinan välillä on se, että ensimmäisessä osassa oli enemmän sydäntä. Tarinan lähtökohta ja panokset olivat paljon paremmat kuin Evanin matka oman kuningaskunnan hallitsijaksi ja maailman yhtenäistäjäksi. Lopussa tulee vielä niin kiire sitoa langat yhteen, että eräs juonen käänne on suorastaan naurettava (liittyen tähän unissa tavattuun hahmoon, ja hänen henkilöllisyyteensä). Käänne on todella sattumanvarainen.

Alun perin kun tartuin peliin, olin todella hämmentynyt alun rakenteesta. Peli alkaa niin, että pelattavana hahmona toimii Roland. Hänen kauttaan pelataan käytännössä pelin tutoriaali, sekä karataan Ding Dong Dellistä. Kun peli sitten varsinaisesti kuitenkin alkaa, on pääasiallinen pelattava hahmo ja tarinan päähenkilö Prinssi Evan. Ohjattavaa hahmoa voi toki joitain poikkeuksia lukuun ottamatta vaihtaa ja esimerkiksi taistelut voi hoitaa Rolandia ohjastaen, mutta tämä päähahmon muuttuminen lennosta häiritsi minua alun perin todella paljon. Kun aloitin pelin uudestaan, päädyin alkuun itsepäisesti käyttämään Rolandin hahmoa, mutta jahka pelissä pääsin pidemmälle ja Evanin hahmo tuli tutummaksi, aloin käyttää sitä pääasiallisena hahmonani myös taisteluissa.

Tästä päästäänkin itse taisteluihin ja niiden mekaniikkaan. Taistelut ovat tyystin erilaisia kuin alkuperäisessä Ni no Kunissa. Ensimmäisessä osassa taistelut olivat vuoropohjaisia valikkokomentopohjaisia taisteluita. Toistaalta siis hyvin perinteisiä. Hahmoja pystyi kyllä ohjaamaan samalla, mutta esimerkiksi hyökkäys-, puolustus ja erikoisiskut toteutettiin valikkojen kautta. Lisäksi vaikka taistella pystyi myös päähahmoilla, pelin ytimenä toimi ohjattavat familiars-hirviöt, joita pystyi värväämään pelin myötä avuksi taisteluihin. Nämä familiarit toimivat hyvin samaan tapaan kuin pokemonit, niitä pystyi vahvistamaan ja kehittämään. Jatko-osassa samanlaista mekaniikkaa ei suoranaisesti ole. Pelin taistelut ovat reaaliaikaisia ja jokaiselle hyökkäykselle ja puolustukselle on oma nappinsa. Mennään siis vahvasti toimintaroolipelisuunnalla, mitä nykyään esimerkiksi uusin Final Fantasy XVI käyttää. Väistöt, liikkuminen ja torjunta ovat tärkeitä elementtejä. Erikoisiskuja varten kerrytetään käytännössä manan vastinetta, jota mitataan sinisinä palluroina. Kun näitä on tarpeeksi, voi aktivoida jonkin erikoisiskun, esimerkiksi Evanilla nämä olivat usein loitsuja, Rolandilla miekkatekniikoita jne. Taistelujen toimints on tätä myöten hyvin näyttävää, ja erikoisiskut lentelevät hienoilla efekteillä höystettynä ympäri taistelutannerta.

 Hirviöitä taas jatko-osassa ei enää kerätä, mutta sen sijaan taisteluihin liittyy mukaan higgledy nimisiä elementtipohjaisia söpöjä pieniä henkiolentoja. Näitä voi niin ikään kerätä pelin aikana, sekä kasvattaa omassa kuningaskunnassa, mutta aktiivisesti niillä ei pääse pelaamaan. Higgledyt antavat jonkin verran erilaisia apuja pelaajalle taisteluissa. Ne saattavat esimerkiksi parantaa pelaajaa. Lisäksi välillä niiden avulla voi aktivoida vahvempia iskuja, riippuen siitä millaisia higgledyjä on käytössä.

Taisteluissa hahmoja pelaajan partyssa on aina kolme. Yhtä ohjaa pelaaja itse, ja kahta muuta tietokone. Tietokoneen ohjaamat hahmot toimivat ihan kohtuullisen hyvin taistelussa, tosin välillä huvitti miten pomovastustajat eivät kiinnitä ollenkaan huomiota kahteen muuhun hahmoon, vaan keskittää koko ajan iskunsa siihen hahmoon jota pelaajana ohjastin eli Evaniin. Tämä ei kuitenkaan haittaa sillä peli on kohtuullisen helppo.

Pelasin pelin vaikealla vaikeusasteella, mutta pelissä ei varsinaisesti taistelun puolelta tullut minkäänlaista haastetta vastaan, paitsi jos taisteluun ryhtyi monta tasoa vahvemman vihollisen kanssa. Yleensä nekin kääntyivät voitoksi, jos käytti parantavia esineitä kesken taistelun, tai aseet olivat oikeanlaiset vihollista vastaan. Aseet tosiaan saattavat sisältää jonkin elementin ominaisuudet, kuten tulen, joka toimii sitten perinteisesti jäätä vastaan hyvin, pimeä toimii valoa vastaan ja niin edespäin. Käytännössä näitä tuli mietittyä hyvin vähän, koska vastustajat olivat niin helppoja. Yleensä otin sen aseen käteen, joka tekee suurimman vahingon ja sillä sitten mäiskin viholliset kuoliaaksi. Tämä on sinänsä sääli, sillä taistelumekaniikassa, elementeissä, higgledyissä ja muissa asioissa olisi ollut syvyyttä vähän enemmänkin tarjolla, mutta niitä ei nyt tarvinnut valjastaa käyttöön. Esimerkiksi samalla hahmolla kyllä pärjäsi koko pelin läpi, ohjattavaa hahmoa ei ollut tarvetta vaihtaa sen mukaan mitä elementtiä tai aseita hahmo suosii.

Ni no Kuni tarjoaa kuitenkin paljon muutakin tekemistä kuin vain tarinaa ja taisteluita. Pelin maailma on avoin ja se avautuu pelin edetessä pikkuhiljaa, kun uusia kulkuvälineitä saadaan hankittua. Pelissä on todella paljon erilaisia sivutehtäviä, sekä vielä pienempiä askareita, joissa riittää tekemistä todella pitkäksi aikaa. Itse en jaksanut kaikkia sivutehtäviä tai askareita tehdä, sillä ne olivat todella yksipuolisia tehtäviä. Yleensä niissä täytyi hankkia jokin esine, tappaa tietty vihollinen tai vain käydä puhumassa toiselle NPC:lle. Hyvin aivot narikkaan linjaa siis. Tehtävistä palkkioksi saa esineitä, aseita, kokemuspisteitä sekä uusia jäseniä Evanin kuningaskuntaan. Koska pelin suuri teema on kuningaskunnan perustaminen ja sen kehittäminen, niin totta kai tämä on myös valjastettu pelilliseksi asiaksi.

Evermoorea voi alkaa kehittämään, kun tarinassa on päässyt hieman pidemmälle ja itse kuningaskunta perustettu. Aluksi kuningaskunta koostuu pienistä hökkeleistä ja hyvin askeettisesta tukikohdan tapaisesta.  Sitten Evermooreen aletaan rekryämään asukkaita, joilla on jokaisella jokin soveltuvuus tiettyyn tärkeään osa-alueeseen. Osa voi olla lahjakkaita seppiä, kun toiset taitavat sodantaidon tai ovat hyviä ruuanlaittajia. Kun asukkaita tulee lisää, saadaan myös enemmän veroina varoja, joita sitten käytetään uusien instituutioiden ja kauppojen rakentamiseen sekä parantamiseen. Instituutioiden kautta voi kehittää parempia loitsuja, saada enemmän kokemuspisteitä taistelussa, tai uusia varusteita. Myös kuningaskunnan yleistä tasoa pystyy kehittämään, mikä taas avaa uusia laajenemismahdollisuuksia ja uusia tutkimuskohteita instituutioihin. Kuningaskunnan kehittymistä ja kasvua kuvastetaan myös hyvin musiikin avulla. Alussa taustalla soi rento kitaranäppäilty versio pelin teemakappaleesta, ja aina kun kuningaskunta kasvaa niin myös tämä teema musiikki muuttuu mahtipontisemmaksi ja useampia soittimia sisältäväksi versioksi itsestään.

Valitettavasti Evermoren kehittäminen käy nopeasti aika puuduttavaksi ja kun pelin vaikeustasokaan ei erityisesti vaadi kaiken tappiin asti kehittämistä, jäi tämä itselläni lopulta aika toissijaiseksi. Varsinkin kun itse kehittämistyö vaatii itsessään vain aikaa, pelin pitää olla päällä ja sen sisäisen ajan kulua, jotta saa kerättyä automaattisesti varoja, joilla sitten ostetaan aina seuraava taso johonkin rakennukseen tai instituutioon. Alussa kehitin kuningaskuntaa todella tarmokkaasti ja rekrysin paljon uusia asukkaita, mutta pidemmän päälle se muuttui vain odotteluksi sen suhteen, että varoja on taas kertynyt ja voi ottaa seuraavan askeleen. Loppua kohden tämän puurtamisen käytännön hyötykin sitten jäi pieneksi. Esimerkiksi varusteita, joita sain tehtyä omalla sepälläni, olisi pitänyt kehittää todella pitkään, jotta ne olisivat olleet parempia kuin ihan vain vastustajilta saadut tavarat. Itsessään pidän kuningaskunnan kehittämisestä ajatuksena, toteutus vain jäi vähän tylsäksi. Ihan kuin tämä osuus olisi tehty jotain mobiilipeliä varten, mikä on todella hassua, kun kyseessä on ihan konsolijulkaisu. Lopulta läpäisinkin pelin ilman että paljoakaan kiinnitin huomiota itse kuningaskunnan kehittämiseen.

Jotta peli ei menisi liian yksitoikkoiseksi, sisältää se vielä kolmannen suuremman osion, nimittäin Evanin kuningaskunnan oman armeijan taistelut. Kyseessä on reaaliaikainen strategia minipeli, jossa Evan johtaa armeijaansa taisteluihin bandiitteja, hirviöitä ja muiden kuningaskuntien armeijoita vastaan. Evanilla on käytössään yhteensä neljä joukko-osastoa, joilla on vahvuudet ja heikkoudet suhteessa muun tyyppisiin joukkoihin. Nämä toimivatkin sitten suhteessa toisiinsa hieman kivi-sakset-paperi -tyylisesti. Joukko-osastot saavat taisteluista kokemuspisteitä ja kehittyvät. Lisäksi Evermooressa pystyy myös kehittämään joukkojen kykyjä paremmaksi. Haastetta taisteluissa on ainoastaan silloin kun niihin menee selkeästi heikkotasoisemmilla joukoilla kuin mitä vastustajalla on. Joukot on helppo toistojen kautta puurtaa sopivalle tasolle, minkä jälkeen taktiikkaa ei tarvitse juuri miettiä. Itse kehitin joukot yhdellä urakalla todella vahvoiksi ja sen jälkeen sitten vielä kehitin Evermooren kautta joukkoja hieman. Taaskin tuntui siltä, että paperilla mielenkiintoisen idean toteutus jäi puolitiehen. En tehnyt kaikkia taistelutehtäviä, mutta yleensä jos sellainen tuli vastaan, niin sen myös tein. Pidin käytännössä koko pelin ajan samat joukko-osastot käytössä, vaikka niitä olisi voinut myös vaihdella ja kehittää monipuolisesti. Tämä vain tuntui turhalta, kun vaikeustaso oli mitä oli. Tarina tehtävissä näitä taisteluita tehtiin myös muutaman kerran, mutta nekin menivät heittämällä läpi.

Lopputulema

Mitä pelistä sitten loppujen lopuksi jäi minulle käteen? Pelasin peliä noin 60 tuntia, ja vaikka aluksi peli vei minut mennessään, alkoi se tuntua oikeastaan 40 tunnin jälkeen jo siltä, että peli voisi loppua. Taistelusta pidin kovasti vaikka se helppoa olikin ja myös luolastojen koluaminen oli ihan hauskaa, mutta tarina ja hahmot eivät oikein missään vaiheessa tehneet minuun vaikutusta. Hahmoja tulee mukaan lisää, mutta ne eivät varsinaisesti tuoneet mitään uutta peliin. Ymmärrän että tarina on sadun omainen ja hyvin perinteinen, mutta voisi se silti tehdä asioita mielenkiintoisesti. Tarinaa myös kuljetetaan hyvin pitkälti teksti-ikkunoissa eteenpäin, mikä on hyvin tyypillistä perinteisille roolipeleille. Ärsyttävästi hahmot kuitenkin tokaisevat jokaisen tällaisen teksti-ikkunan alkuun jonkin turhan päiväisen äännähdyksen tai yhden sanan, mitkä alussa naurattavat ja lopussa vihastuttavat. Vaihtelin ääniraitaa japanin kielen ja englannin kielen välillä paljon, yrittäessäni puntaroida kummassa on vähemmän häiritsevät yninät. Alkuperäisessäkin pelissä näitä äännähdyksiä saattoi olla, mutta ei samassa mittakaavassa. Mielestäni siinä oli myös paljon enemmän ihan ääninäyteltyä sisältöä mutta muistikuvani saattaa pettää tässä asiassa. Pelissä on myös todella paljon hyviä ja mielenkiintoisia ideoita, joita ei ole sitten kuitenkaan saatu kehitettyä fiksuksi ja tyydyttäväksi lopputulokseksi. Monipuolisuutta ne tuovat, mutta lopulta tuntuvat vain pelaajan ajanhukalta.

Huolimatta tästä nyrpeydestä jota peliä kohtaan nyt koen, nautin suurimmasta osasta aikaa pelin parissa olemisesta. Se ei ole todellakaan täydellinen peli, mutta fanille joihin mielestäni lukeudun, se on silti osa Ni no Kunin maailmaa. Nautin Ding Dong Dellin musiikista ja sen kaduilla kävelemisestä aivan samaan tapaan kuin ensimmäisenkin osan kohdalla. Musiikit ovat enimmäkseen loistavat, varsinkin ensimmäisestä osasta uudelleen sovitetut kappaleet. Ja kuitenkin, toivoisin kovasti että peli saisi myös vielä jatko-osan. Jonkinlainen verkkopelihän on tullut tämän toisen osan jälkeen, mutta toivoisin ehkä kuitenkin ennemmin ihan rehtiä Ni no Kuni III:sta. Vielä en ole mitään sen suhteen kuullut Level-5:n suunnalta, mutta aina voi toivoa. Ja toki aina voi pelata ensimmäisen osan uudelleen läpi.

Melkoinen kirjoitus tästä sitten tulikin. Mutta juuri tämän takia halusin blogin perustaa, minulla on ajatuksia asioista joita kulutan ja haluan niitä jakaa luettavaksi. En usko että ihan jokainen kirjoitus tulee kuitenkaan tänne 2000 sanan kieppeille menemään, mutta varmasti sisältö tulee olemaan enemmän tämän kaltaista kuin noiden kahden ensimmäisen kirjoitukseni tapaisia. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, ja kerro minulle joko täällä kommenteissa tai mastodonissa, sinun fiiliksesi Ni no Kuni sarjasta, mitä pidät tästä jatko-osasta,  ja mitä toivoisit sarjan tulevaisuuden pitävän sisällään?