Astro Bot

Pelialan trendi on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut enemmän ja enemmän todella laajojen avoimen maailman pelien sekä palvelupelien malliin. Olenkin viime aikoina halunnut pelailla enemmän vähän vanhempia pelejä, jotka ovat muodoltaan ehkä kokeilullisempia tai muuten tiiviimpiä, alle 20 tunnin kokemuksia, pelejä joilla on selkeästi alku ja loppu.

Tästä syystä olinkin todella innoissani kun kuulin aiemmin tänä vuonna, että Sonyn studio Team Asobi on tekemässä kokonaisen pelin tutustusta Astro Bot konseptistaan. Aiemmin pelistudio on Astron maailmaan sijoittuvia seikkailuja kasannut joko virtuaalitodellisuuteen Playstation VR -lasien oheen, tai sitten Playstation 5 -konsolin mukana tulleen käytännössä teknologiademon asemaan värkätyn pienen pelin toimesta. Jälkimmäinen oli itselleni etukäteen tuttu, ja se olikin suurin syy siihen, miksi olin iloinen huomatessani, että Team Asobi saa tehdä oman, kokonaisen Astro pelin laajalle yleisölle.

Lähtökohdat

Pelin lähtökohdat ovat sangen tyypilliset 3D-tasohyppelylle. Astro on bottikavereineen lentelemässä ympäri galaksia PS5 -aluksellaan, kun yhtäkkiä vihreä jättimäinen ufo-hirviö hyökkää aluksen kimppuun, vahingoittaen alusta todella pahasti, ja levittäen Astron kaverit ympäri eri planeettoja. Astro tipahtaa läheiselle planeetalle yhdessä aluksen raadon kanssa, ja ei auta muu kuin alkaa etsimään kavereitaan eri planeetoilta. Planeetat sijaitsevat muutamassa eri galaksissa, joita hallitsee jokin oma eläinteemainen pomonsa. Astro Bot lainaa pelattavuutensa muilta genren perinteisiltä 3D-loikilta, mutta toteuttaa sen yhtä hyvin kuin parhaat Mario-pelit konsanaan. Astro voi kevyesti mäiskiä ympäristöään ja vihollisia, hypätä, sekä tehdä pidemmän jatkoloikan rakettibuutsiensa avulla. Kekseliäästi buutseista tulevat lasersäteet toimivat myös vihollisten niittaamiseen, mitä käytetäänkin hyväksi sellaisten pienten vastustajien kanssa, joihin ei voi koskea suoraan.

Jos peli käyttäisi ainoastaan kentissään näitä perusliikkeitä, kyseessä olisi erinomainen, mutta ehkä hivenen omaperäisyydestä tinkivä kokemus. Onneksi kuitenkin Team Asobi on äärimmäisen innovatiivinen porukka, ja lähes jokaisella planeetalla on käytössä jokin oma erikoiskyky, jonka ympärille planeetan etenemishaasteet liittyvät. En nyt ala luettelemaan jokaista kykyä koska niiden yllätyksellisyys kuuluu myös asiaan, mutta sanottakoon kuitenkin se, että jokainen kyky tuntui todella hauskalta.

Oma lempparini oli sammakkovieterinyrkkeilyhanskat. Kyllä, luit oikein.

Alussa minua suorastaan ihmetytti miten tällainen jonkin vaihtuvan erikoiskyvyn ympärille sijoittuva mekaniikka ei haitannut minua ja tehnyt kokemuksesta rikkonaista. Esimerkiksi Mario Odysseyssa tämä oli itselleni iso ongelma, ja vieraannutti pelistä kovasti. Ehkä tässä pelissä sitä osasi paremmin odottaa Astro’s Playroomin jälkeen, tai sitten toteutus oli vain piirun verran mielekkäämpi omaan makuun. Mene ja tiedä. Hauskaa minulla joka tapauksessa oli, ja jos oma lemppari erikoiskyky toistui jollain planeetalla päästin sellaisen spontaanin ”jes!” huudahduksen.

Planeetat itsessään ovat myös hyvin tyypillisiä, dioraamatyylisiä pieniä, mutta yksityiskohtaisia kokonaisuuksia. Tarkoituksena on löytää kentästä tiettymäärä niin Astron kavereita, piilotettuja palapelejä sekä joillain planeetoilla myös portteja uusiin kenttiin. Koluttavaa siis riittää, mutta jos ei millään meinaa jotain edellämainituista löytää, saa ensimmäisen kentän läpäisyn jälkeen myös avattua kentän alussa opaslinnun, joka sitten osoittaa tutkamaisella meiningillä jos jokin salaisuus on lähellä. Käytin tätä muutamia kertoja, koska pyrin koluamaan kentän ensimmäisellä kerralla niin, että saan kaiken kerättyä, joten jos silloin missasin jotain, se tarkoitti yleensä että asia oli todella hyvin piilossa. Niitä kuitenkin oppii pelin edetessä vähän katsomaankin tietyllä tapaa, jolloin piilotetut asiat löytyvät verrattain helposti.

Viholliset ovat aluksi hyvin tuttuja tapauksia myöskin, itseasiassa ensimmäiset perusvihut tuovat vahvasti mieleen liikkeiltään Marion sienet. Pian kuitenkin viholliset muuttuvat mielikuvituksellisemmiksi, ja tavallaan vihollisryhmät muodostavat omia pikku reaktiohaasteitaan. Kaikkia vihollisia ei tosiaan voi vaan lyödä, vaan joiden päälle pitää hypätä ja käyttää laseria joka tulee buutseista, tai sitten osa heittää jotain projektiileja, tai sitten osaa pitää ensin väistää ja sitten vasta tarttua oikeaan kohtaan, jotta se kukistuu. Näitä kun yhdistellään tulee aika virkistäviäkin tapoja monipuolistaa pelaamista, varsinkin kun suorana verrokkina Mariopeleissä mielestäni näitä on ollut vähemmän. Pieniä oivalluksia jotka vievät pelattavuutta taas piirun verran syvemmäksi.

Pelin eteneminen

Ensimmäisiä galakseja kartoittaessani aloin huolestua siitä, että peli tulisi olemaan liian helppo. Siinä itsessään ei ole mitään vikaa, mutta kun pelattavuus on niin jäätävän hyvällä tasolla, haluaisi sitä päästä myös hyödyntämään vähän vaikeammissakin kentissä. Onneksi ensimmäisten isojen kokonaisuuksien jälkeen, peli alkaa tarjota myös pienempiä kenttiä, jotka täytyy päästä täydellisesti alusta loppuun, koska jos epäonnistuu, joutuu aloittamaan kentän alusta. Näissä kentissä taidot punnitaan todella hyvin, musiikki vaihtuu miellyttävän intensiiviseksi ja muutenkin peliin tulee tekemisen meininkiä. Huomasin hymyileväni todella paljon pelatessani näitä lyhyitä kenttiä, tai ehkä ennemminkin ratoja, sillä ne toivat juuri sopivaa tasapainoa helppoon peliin. Luulen että päätarinan pääsee läpi ilman että pelaa nämä kentät, mutta jos haluaa pelastaa kaikki Botit, niin silloin nekin pitää pelata. Näitä kenttiä oli yhteensä 16, ja ainoastaan yksi tuntui epäreilulta, ja joka nojasi enemmän tuuriin kuin taitoon, mikä on kieltämättä pieni kauneusvirhe kokonaisuudessa. Pidin näistä kentistä kuitenkin todella paljon ja niiden jälkeen oli mukava siirtyä taas pelaamaan normaaleja planeettoja, joissa saa rennosti keskittyä tutkimaan kenttiä. Tarjoaa nämä kentät myös lopullisen, viimeisen yllätyksenkin, mutta en sitä ala tässä spoilaamaan sen enempää.

Pelissä on myös paljon pomotaisteluita, sekä pienempiä, että omaa galaksiaan hallitsevia superpomoja. Yleensä Astrolla ei ole käytössään ekstraelämiä, vaan kuolon korjatessa siirrytään edelliselle tallennuspisteelle, joita on todella tiheästi. Sen sijaan näissä omaa galaksiaan hallitsevissa superpomoissa käyttöön saa muutaman lisäelämän. Mikään näistä pomoista niin pienistä, kuin suurista, ei ollut erityisen haastavia, mutta ne nojasivat enemmän sellaiseen kokemuksellisuuteen ja eeppisyyteen. Onhan se makeaa päästä päihittämään kerrostalon kokoisia eläinhahmoja sille teemoitetussa ympäristössä! Jotkin pienemmät pomot tulevat myös hyvin erikoisissa kohtaa kenttää, välttämättä pomo ei nimittäin odotakkaan kentän lopussa, vaan saattaa ilmestyä jo aiemmin paikalle.

Edellä mainitut asiat ovat oikeastaan pelimekaaniset perusteet peliin. Peli hurmasi minut omalla audiovisuaalisella vyörytyksellään alussa todella vahvasti, ja pelattavuus sekä haaste piti minut kiinnostuneena loppuun asti. Se mikä minut yllätti pelissä, oli kuitenkin kehitys siinä, miten näistä Boteista alkoi välittämään pelin aikana. Botit ovat perusolemukseltaan siis kaikki hyvin samannäköisiä, mutta sitten peli alkaa tuoda mukaan lisämausteena viittauksia muihin pelisarjoihin, keskittyen lähinnä Sonyn omiin perinteisiin peleihin, mutta kuitenkin sisältäen myös aivan muita hahmoja.

Pelastettavaksi nimittäin tulee botteja, jotka ovat omaksuneet jonkin tutun pelihahmon näköisyyden ja siellä onkin niin monenlaista hahmoa, että en edes kaikkia tunnistanut. Hahmoilla ei ole suoraan nimeä kuten ”Solid Snake” vaan ne ovat enemmän ympäripyöreitä ja vihjaavia tyyliin ”This one likes to sneak”. Tämä aiheuttaa sen etten osannut yhdistää osaa noista hahmoista mihinkään peliin, vaikka suurimman osan tunnistin. Peli onkin aikamoinen rakkauskirje videopelaamiselle, ja sen pitkälle historialle. Hahmojen lisäksi pohdin juuri tällaisia pienempiä silmäniskuja toisille peleille, kuten aiemmin mainittu Marion sienet, ja lisäksi olin huomaavinani viittauksia myös ihan Star Warsiin, Asteroidsiin ja moneen muuhun arcade-peliin. Pelissä on myös muutama aivan suoraan jollekin Sonyn hahmolle tehty kenttä, jossa Astro saa kyseisen pelin kyvyt ja niitä käyttäen sitten kulkee kentän läpi. Nämä kaikki oli toteutettu ihanan upeasti kunnioittaen lähdemateriaalia, jopa niin hyvin että eniten minulla tökki pelissä Uncharted-teemainen kenttä, koska en vain jostain syystä muutenkaan pidä niiden pelien tyylistä.

Nämä persoonalliset viittaukset muihin peleihin ovat sympaattisia, mutta pelin edetessä aloin miettiä onko itse Playstation aivopesua jo liikaa mukana? Astro Bot lentää PS5-ohjaimella, emoalus on PS5, kaikki muita konsoleita tulee vastaan ym. Mutta sitten toisaalta pelin lopussa tapahtuu eeppinen porukan yhteen saattaminen ja siellä vasta näkyykin PS-sisältöä, eikä se loppupeleissä haitannut. Eniten minua tässä vaiheessa ihmetytti miten paljon välitin näistä söpön höppänöistä boteista, ja kuinka paljon pidin myös ihan tästä meidän ohjattavasta Astrosta, jopa niin paljon että PS-hömpää jäi taka-alalle. Tätä puolta olisi kuitenkin mielestäni voinut olla piirun verran vähemmän, mutta ei se liikaa häirinnyt.

Pelissä myös avataan erilaisia skinejä Astrolle, sekä tutuille pelihahmoille jokin esine tai asia, joka yhdistetään vahvasti häneen. Esimerkiksi juuri Solid Snakelle voi avata oman pahvilaatikon. Näitä ostetaan kolikoilla, ja avataan eräänlaisessa gacha-tyylisessä automaatissa. Kolikoita taas kerätään pitkin kenttiä, ja ihan mukavaa että niille on jokin syy keksitty kun ei tosiaan Mario-tyylisesti saa lisää elämiä.

Lopputulema

Jos kaiken edellä mainitun myötä ei tule vielä selväksi, niin sanottakoon se selkeästi; tämä peli vei sydämeni. Se parani mitä pidemmälle siinä pääsi, ja halusin vain säästellä sitä, edeten pelissä pikkuhiljaa nautiskellen eteenpäin. Pelissä on niin paljon mistä nauttia, ja tuntuu että se arvostaa minua sekä pelaajana, että myös ylipäätään pelien pitkää historiaa. Ja juuri tämä pelaamiseen liittyvä rakkaus huokuu pelistä, ja erottaa sen niin, että sille tulee oma identiteetti. Tämä ei ole vain mario-klooni, vaan rakkauskirje vanhan koulukunnan peleille. Peli on itsessään valmis, siihen tulee pieni päivitys, mutta ei mitään suurta ensimmäisen päivän ”kursitaan tämä kasaan” -päivitystä. Peli on todella hiottu ja upea kokonaisuus, jota voi suositella varauksetta ihan kenelle vaan. Peli on valopilkku nykyisessä harmaassa pelien massassa, ja ansaitsee kaikki myynnit mitä voi saada. Jos siis tarvitset valoa pimenevään syksyyn, ei kannata katsoa Astro Bottia pidemmälle. Itselläni peli kesti 18 tuntia, ja se sisälsi pelin tarinan läpäisin, kaikkien bottien pelastamisen, kaikki keräilyesineet ja kaikkien trophyjen keräämisen.

Vielä näin lopuksi haluaisin aloittaa uuden osion pelifiilistelyissäni, eli nostaa esiin vielä mieleenpainuvimman kappaleen pelin soundtrackilta. Pelimusiikki jää monesti niin varjoon, mutta sisältää kuitenkin niin oleellisen osan pelin tunnelman luojana, että haluan antaa sille erityismaininnan. Tätä oli hyvin vaikea valita, koska peli sisälsi niin monia upeita säveliä, ja pelin tunnarit sun muut tulivat hyvin tutuiksi. Haluan kuitenkin nostaa tähän aivan todella huikean kappaleen, eli jo aiemmin mainitun vaikeiden kenttien oman teeman. Voit kuunnella sen Youtubesta tämän linkin avulla.

Mutta siinäpä oikeastaan kaikki tällä kertaa. Nyt kun olet lukenut tämän, ja jos omistat Playstation 5:n, niin kiiruhda nopeasti hakemaan Astro Bot kaupasta, jotta saadaan tätä herkkua vielä tulevaisuudessa lisää. Toivottavasti tämä peli osoittaa Sonylle sen, että kysyntää laadukkaille, tiiviille yksinpeleille on, eikä haittaisi vaikka noita vanhempiakin sarjoja nostettaisiin uudestaan esiin.